Rooman ja Makedonian vuonna 205 eaa. solmimasta sopimuksesta lähtien nämä kaksi kansakuntaa ylläpitivät levotonta ja vihamielistä rauhaa. Roomalla oli edelleen tekemistä Karthagon kanssa, joka päätti sodan voittamalla Hannibalin Zamassa vuonna 202 eaa., ja Makedonian Filip V:n jatkuvat vihamieliset toimet oli väliaikaisesti jätettävä huomiotta. Ensimmäisen ja toisen Makedonian sodan välisenä aikana Filippos käytti Rooman näennäistä välinpitämättömyyttä hyväkseen.

Vuoteen 203 eaa. mennessä Filippos, joka oli voittanut jonkin verran maita Illyriassa ensimmäisen sodan aikana, painosti etulyöntiasemaansa alueella hankkimalla lisää alueita Rooman protektoraatissa. Rooman vastalauseet muuttivat lopulta Filippoksen taktiikkaa, mutta veivät häntä vain lähemmäs uutta konfliktia Rooman kanssa. Hän ulotti vaikutusvaltansa etelässä sijaitseviin kreikkalaisiin kaupunkeihin eikä pohjoisessa sijaitsevaan Illyriaan, jota aiemmin pidettiin Rooman suojeluksessa. Vuonna 202 eaa. Filippos ja Syyrian Antiokhos III solmivat salaisen sopimuksen omien alueidensa laajentamisesta. Tavoitteena oli jakaa sisällissodan kourissa ja lapsikuninkaan Ptolemaios V:n hallinnassa olleen Egyptin monarkian omistukset. Antiokhos siirtyi Etelä-Syyriaa ja muita nykyisen Lähi-idän alueita vastaan, kun taas Filippus kääntyi pois Rooman hyökkäyksestä lännessä. Hänen tavoitteenaan oli Traakia ja tärkeiden laivaväylien hallinta Mustaltamereltä Välimerelle.

Vuoteen 201 eaa. mennessä Filippus oli täydessä sodassa Rodoksen saarivaltion mahtavan laivaston ja Pergamon kuninkaan Attaloksen kanssa Vähässä-Aasiassa. Tappiot näille kansoille käydyissä taisteluissa innoittivat Makedonian hallintaan joutuneita kreikkalaisia nousemaan ja pyytämään apua Roomalta. Pergamon, Rodoksen ja Ateenan diplomaattiset valtuuskunnat saapuivat Roomaan samana vuonna, ja kaikilla oli sama tavoite varmistaa Rooman väliintulo. Vaikka senaatti aluksi hylkäsi sen, pian kävi selväksi, että Filippoa vastaan oli toimittava joko Makedonian alueella tässä vaiheessa tai myöhemmin sen jälkeen, kun se oli mahdollisesti saanut tarpeeksi voimaa hyökätä Italiaan. Filippokselle lähetettiin suurlähettiläät, jotka vaativat häntä vetäytymään Rooman liittolaisten alueilta, mikä torjuttiin jyrkästi.

Vuoteen 200 eaa. mennessä Filippos lähetti yhden armeijan hyökkäämään Ateenalle kuuluvalle Attikalle, kun taas hän komensi joukkoja Traakian rannikkokaupunkeja vastaan. Roomalaisten lopettamisvaatimusten jatkuva hylkääminen johti sodanjulistukseen. Rooman ilmoittamat syyt olivat Kreikan kaupunkien itsenäisyyden turvaaminen, mutta varmasti myös kumouksellinen tavoite laajentaa Rooman vaikutusvaltaa idässä. Samana vuonna roomalainen konsuli Galba otti komentoonsa kaksi legioonaa, ja sota alkoi.

Vuoden 200 eaa. lopulla Galba teki ryöstöretkiä makedonialaisiin rajakaupunkeihin ja siirtyi Illyriaan kumotakseen osan Filippoksen siellä saavuttamista voitoista. Kreikan rannikon ympärille lähetettiin laivasto auttamaan heitä Makedonian piiritysten torjumisessa, ja etolaiset saatiin vakuuttuneiksi liittymään jälleen kerran roomalaisten puolelle Filippusta vastaan. Muuten kampanjan alkuvaihe oli melko tapahtumarikas, eikä kumpikaan osapuoli saanut juurikaan etua. Galba ja hänen seuraajansa P. Villius Tappula viettivät käytännössä kaksi vuotta lähes pattitilanteessa.

T. Quictius Flaminius nousi roomalaisten komentajaksi vuonna 198 eaa. ja ryhtyi heti viemään sotaa Filippoksen kimppuun. Neuvotellessaan Makedonian kuninkaan kanssa Flaminius puolusti kreikkalaisten kaupunkien vapautta ja vaati Makedonian vetäytymistä koko Kreikasta. Ilmeisesti hän kieltäytyi, mutta Flaminius sai kuitenkin aikaan toivotun lopputuloksen, Kreikan Akhaian-liiton liittymisen sotaan Rooman liittolaisina. Tämän jälkeen Flaminius taisteli Filipposta vastaan Aous-joella ja voitti vähäisen taistelun, joka avasi hyökkäysreitin Thessaliaan. Kun väylä oli nyt auki, roomalaiset siirtyivät Makedonian alueelle ja piirittivät useita kaupunkeja, kunnes talvi pakotti hänet vetäytymään Phokikseen kevääseen asti.

Jälleen kerran osapuolet tapasivat neuvotteluja varten loppuvuodesta 198. Flaminius käytti poliittista nokkeluutta asettautuakseen joko tuleviin sotaretkiin tai sodan lopettamiseen. Jos hän olisi menettänyt konsulivaltansa vuoden lopussa, olisi voitu neuvotella ehdot sodan lopettamiseksi, mutta jos hän voitti uudelleenvalinnan, hän halusi jatkaa taistelua. Hän viivytti Filippiä keskusteluissa ja sai makedonialaiset lähettämään Roomaan lähettilään keskustelemaan tarkoista rauhanehdoista. Lähettilään ollessa matkalla Flaminius sai tietää, että hän itse asiassa säilyttäisi konsulivaltansa seuraavan kauden ajan, ja ”järjesti”, että rauhanneuvottelut epäonnistuivat senaatissa kansan tuen puuttumisen vuoksi. Uudelleen innostuneena mahdollisuudestaan voittaa sota taistelukentällä eikä senaatissa, Flaminius ryhtyi suunnittelemaan seuraavaa sotaretkeä.

Kevätkampanjan aloittaessaan Flamininus johti kaksi veteraanilegioonaansa yhdessä vahvan, enimmäkseen aetolaisista kreikkalaisista koostuvan täydennyksen (8 000) kanssa Thessaliaan. Filippos vastasi useiden alueellisten kaupunkiensa valloitukseen asettumalla roomalaisia vastaan noin 25 000 miehen voimin. Kynoskefalassa nämä kaksi armeijaa kohtasivat vuonna 197 eaa. Ensimmäisessä laajamittaisessa roomalaisen legioonan ja klassisen makedonialaisen falangin välisessä kohtaamisessa legioonan joustavuus osoittautui ylivoimaiseksi. Oman jäykän taktiikkansa saartamina makedonialaiset joutuivat ylivoimaisiksi, kun Flaminius torjui Filippoksen taktiikan erilaisilla strategisilla manöövereillä. Murskatappion myötä Filippoksella ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin tyytyä epäedullisiin ehtoihin.

Vuoteen 196 eaa. mennessä sopimusehdoista oli neuvoteltu, ja Filippoksen oli luovuttava kaikista vaatimuksistaan Kreikan alueelle, jolloin kaupunkivaltiot joutuivat Rooman protektoraattiin. Hän joutui maksamaan 1 000 talenttia kultaa tribuuttina. Hän sai kuitenkin Makedonian komentoonsa. Roomalaiset pitivät Antiokhos III:a Syyriassa (ja nyt laajenevassa Vähä-Aasiassa) huomattavana uhkana, ja he pitivät Filippiä kyvykkäänä johtajana, joka pystyi tarjoamaan puskurin. Sopimusehtoihin kuului myös, että kaikki Vähä-Aasian kreikkalaiskaupungit olivat nyt Rooman suojeluksessa, millä pyrittiin selvästi estämään syyrialaisten laajentuminen kyseiselle alueelle.

Rooma ei näin pian toisen Punisen sodan päättymisen jälkeen ja käytettävissä olevan työvoiman ollessa rajallista kyennyt jatkamaan kreikkalaiskaupunkien varuskuntasotaa, mutta poliittisesti ovela Flaminius käytti tätä sotilaallisen välttämättömyyden tosiseikkaa Rooman eduksi. Kreikassa kesällä 196 eaa. pidetyissä Istmian kisoissa Flaminius ilmoitti ”vapaussopimuksen”. Rooma ja Makedonia eivät enää miehittäisi Kreikkaa, ja Kreikka saisi elää vapaasti omien lakiensa ja tapojensa mukaan. Saatuaan kreikkalaisilta suurta ihailua, joka kesti vuosisatoja, Flaminius saavutti myös toisen tärkeän tavoitteen. Kreikan ihailu ja kiitollisuus Roomaa kohtaan sen osuudesta Makedonian kukistamisessa takaisi kreikkalaisten ystävyyden ja lojaalisuuden, koska kreikkalaiset eivät voineet itse linnoittaa kreikkalaisia. Rooma vältti kreikkalaisen politiikan suohon joutumisen ja laajensi vaikutusvaltaansa idässä ilman pysyviä legioonan varuskuntia. Vuoteen 196 eaa. mennessä roomalaiset olivat poistaneet kaikki joukkonsa Kreikasta, mutta saivat samalla käytännössä kuuliaisen asiakaskuningaskunnan ja kaikki sen mukanaan tuomat kunnianosoitukset.

Punic Wars and Expansion – Sisällysluettelo

  • Ensimmäinen Puninen sota
  • Illyrian sodat
  • Cisalpin Gallian valloitus
  • Toinen Puninen sota
  • Ensimmäinen Makedonian sota
  • Toinen Makedonian sota
  • Syyrian sota
  • Kolmas Makedonian sota
  • Neljäs Makedonian sota ja Akhaian sota
  • Kolmas Punialainen sota

Tiesitkö…
Makedonialainen falangi on Filip II:n kehittämä jalkaväkimuodostelma, jota hänen poikansa Aleksanteri Suuri käytti valloittaessaan Persian valtakuntaa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.